Sadun kiehtova lumo kietoo pehmeään syliinsä. Jännitys purkautuu lopulta, paha saa palkkansa ja hyvä voittaa viimein. Ahdas hämäryys häviää ja valo lähes sokaisee kirkkaudellaan. Upeat värit pääsevät jälleen levittäytymään unelmien maisemaksi, joka siintää lohdullisena ja onnellisena. On helpottavaa tietää, ettei hyvän tarvitse elää kärsimyksessä lopun elämäänsä. Se tuntuu oikealta. Näin sen kuuluukin olla.
Näihin voimatarinoihin on aikojen saatossa palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Köyhä tyttö löytää komean prinssinsä ja saa samalla vielä hallittavakseen puoli valtakuntaa. Ritari uhkuu ennennäkemätöntä rohkeutta surmatessaan kaikkia uhanneen hirvittävän lohikäärmeen. Väärin arvioitu ja kiusattu kurja poikanen kasvaakin uljaaksi, kaikkien ihailemaksi aikuiseksi kuin ihmeen kaupalla. Erilaiset versiot saduista ovat vain lisänneet niiden suosiota. Ne puhuttelevat yhä useampaa. Paha ei kenties olekaan niin paha tai hyvälläkin on jokin inhimillinen ärsyttävä piirre. Toisaalta paha voi kohdata myös hiukan onnea eikä joudu täysin perikatoon samalla, kun hyvä kipuaa sinnikkäästi mahtavaan menestykseen.
Sadut ovat itseasiassa pullollaan tarinoita kasvuympäristöistä, jotka ovat voineet synnyttää haitallisia skeemoja eli tunnelukkoja. Kaikki tuntevat Tuhkimo paran, joka on ajettu isän uuden avioliiton myötä ahtaalle ja eriarvoiseen asemaan suhteessa sisarpuoliinsa.
Sekä Tuhkimon äitipuoli että sisarpuolet ilkkuvat hänelle tuon tuosta, anastavat hänen tavaroitaan ja korostavat omaa paremmuuttaan. Äitipuoli tukee silmäteriään eikä voi sietää miehensä tytärtä, perheen ulkopuolista. Miksi äitipuoli on kykenemätön rakastamaan Tuhkimoa? Rakastaako hän oikeasti omia tyttäriäänkään, vai ovatko nämä vain hänen keinonsa peittää oma vajavaisuutensa. Omaa vertaan olevien tyttäriensä menestys olisi samalla hänen oma menestyksensä. Hänellä on omat tunnelukkonsa. Näyttää siltä, että myös siskopuolet kamppailevat tunnelukkojensa kanssa tuollaisen äidin hoivissa. Eivät he muuten ajautuisi miellyttämään ihmistä, joka syrjii yhtä perheeseen kuuluvaa, eivätkä he osallistuisi äitinsä eriarvoistavaan ja kaltoinkohtelevaan toimintaan niin ajattelemattomasti.
On selvää, että tällaisessa ilmapiirissä Tuhkimon emotionaalinen kehitys olisi voinut häiriintyä niin, että hänelle olisi syntynyt useitakin tunnelukkoja. Tuhkimon pelastus oli kuitenkin todennäköisesti hänen ikänsä. Hän saattoi menettää äitinsä ja joutua uusioperheensä syrjimäksi vasta nuorena aikuisena, jolloin hän olisi jo ehtinyt sisäistää oman rakkaan äitinsä lämpimän kohtelun. Hän ei vanhempana enää välttämättä olisi ollut niin altis kyseisen kiusaamisen traumatisoivalle vaikutukselle, vaikka se kurjalta tuntuikin ja pakotti hänet alistumaan. Mitä nuorempana kyseinen tilanne olisi syntynyt, sitä vahingollisempaa se olisi hänelle ollut.
Tuhkimolla tuskin oli alistumisen tunnelukkoa, sillä hän havahtui havittelemaan itselleen samaa kuin sisarpuolensa, prinssin huomiota.
Tuhkimon aikaan naiset kasvatettiin yleisesti olemaan korostamatta omia tarpeitaan. Tuhkimolla on aivan hyvin voinut ollut uhrautumisen tunnelukko. Se olisi ohjannut hänet huolehtimaan muiden hyvinvoinnista samalla, kun itse päätti käyttäytyä ulkopuolisten odotusten mukaisesti. Tämä olisi varmasti vaikuttanut Tuhkimoon, kun hän asettui asumaan prinssin luo linnaan. Tuhkimon onnea olisi voinut varjostaa jatkuvasta uhrautumisesta koituva väsymys ja psykosomaattinen oireilu ennen pitkää.
Toisaalta sadussa kyllä kerrottiin, että he elivät prinssin kanssa elämänsä onnellisena loppuun saakka. Kuulostaa harmoniselta. Jos se oli molempien puolisoiden kokemus, se olkoon satumaisena todisteena siitä, ettei Tuhkimo kärsinyt tunnelukoista.
